YK:n vesijärjestön mukaan ilmastonmuutos on ennen kaikkea vesikriisi1. Se ilmenee tulvina, merenpinnan nousuna, sulavina jäätiköinä, metsäpaloina ja pitkittyvinä kuivuuksina. Vesi-infrastruktuuri luo kuvaa hallinnasta, mutta virtaavat vedet noudattavat itsepäisesti omia uomiaan ja koettelevat infrastruktuurin rajoja. Kun suurkaupungit Tokiosta Los Angelesiin rakentavat maanalaisia tulvanhallintajärjestelmiä, herää kysymys: onko rakennettu ympäristö ja ihmistoiminta vienyt liikaa tilaa avoimena virtaavilta vesiltä? Onko kallis vesi-infrastruktuuri oire suunnittelusta, joka on jättänyt virtaavan veden uomat huomiotta?
Virtaavien vesien hallinnalla on pitkä historia metsien ojituksista ekosysteemejä mullistaviin patohankkeisiin. Jo tuhansia vuosia sitten sivilisaatiot loivat monimutkaisia järjestelmiä maanviljelyn kasteluvesien hallintaan, kuten Niilin rehevillä jokisuistoilla, tai veden tuomiseksi runsaista makean veden lähteistä kaupunkikeskuksiin, kuten antiikin Rooman laajat akveduktiverkostot osoittavat. Suhde veteen on kuitenkin ollut kaksijakoinen: virtaava makea vesi on elinehto asutukselle, mutta samalla hallitsematon voima, jonka läheisyys uhkaa tulvilla ja tuhoilla.
Vesien hallinnalla voi olla maantieteellisiä vaikutuksia. Jokia on kesytetty pengertämällä, kanavoimalla ja patoamalla, usein kokonaisia valuma-alueita muokaten. Venetsiassa 1500-luvulla jokien uomia siirrettiin laguunin suojelemiseksi kasaantuvilta sedimenteiltä, 1800-luvulla Chicagossa joki käännettiin virtaamaan toiseen suuntaan, ja Kiinassa Kolmen rotkon pato vangitsi Yangtsen vesimassoja mittakaavassa, joka vaikutti jopa maapallon pyörimisliikkeeseen. James C. Scottin mukaan jokien hallinta paljastaa erityisen selvästi ihmisen vaikutuksen monimutkaisiin luonnonjärjestelmiin – ja siten antroposeenin luonteen.2
Virtaavat vedet mahdollistivat myös Suomen teollistumisen. Esiteollisella kaudella vesimyllyt toimivat kuin ladatut akut, pyörittäen sahoja, pajoja ja muita laitoksia. Myllypaikat olivat kauppatavaraa, ja koskille syntyi asutusta ja taajamia. 1700-luvun Helsingin seudulla vesivoima oli ylivoimainen energialähde, jopa varhaiseen höyryvoimaan verrattuna. Joet tukivat myös metsätaloutta: hollantilaisten kehittämä hienoteräsahatekniikka mahdollisti tasalaatuisen sahatavaran viennin Amsterdamiin, luoden pohjan myöhemmälle teollistumiselle Suomessa.(4)
Näiden kriisien taustalla vaikuttaa yhä länsimainen kolonialistiseen perintöön nojaava, kaksijakoinen luontokäsitys, jossa ihminen nähdään erillisenä luonnosta.(6) Teollinen vesienhallinta pyrkii muuttamaan virtaavat vedet hallittaviksi resursseiksi, mutta samalla ihmistoiminta muuttaa veden kiertokulkua perustavanlaatuisesti: vettä otetaan tuotantoon ja saasteiden vastaanottajaksi, maankäyttö muokkaa hydrologiaa mannerten mittakaavassa ja ilmastonmuutos muuttaa virtausta ja varastointia kaikkialla. Alueellisista vesikriiseistä on tullut globaaleja, ja ne koskettavat miljardeja ihmisiä ja ekosysteemejä.
Jokien muokkaaminen ei ole itsessään ongelma: vuorovaikutteinen hoiva ja yhteinen käyttö ovat olleet vesikulttuurien ydintä vuosituhansien ajan. Ratkaisevaa on hallinnan mittakaava ja muoto. Ylhäältä johdetut suurhankkeet ja markkinavetoinen vesipolitiikka sivuuttavat usein kuitenkin paikallisen tiedon ja jokien sosioekologisen monimutkaisuuden. Tärkeää on muistaa tänä päivänä normaalina pidettyjen käytäntöjen syntyolosuhteet: Boelens et al. muistuttavat, että veden hallintaa ohjaavat normit ja käytännöt ovat syntyneet vallan epätasa-arvon keskellä eivätkä siksi ole aina oikeudenmukaisia. Ne muovaavat paikallisia vesikulttuureja ja mahdollistavat kollektiivista toimintaa, mutta yhdessä teknokraattisten ja markkinalähtöisten ratkaisujen kanssa ne myös kaventavat jokikulttuurien ja oikeudellisten kehysten moninaisuutta.89
Ilmastonmuutoksen myötä tulvariskit kasvavat erityisesti tiiviissä kaupunkiympäristöissä, joissa vesi kasautuu, kuormittaa viemäreitä ja aiheuttaa vahinkoja ihmisasutukselle. Nykyinen hulevesiajattelu Suomessa korostaa veden viivyttämistä ja imeyttämistä lähellä syntypaikkaansa. Samalla merenpinnan nousu asettaa hulevesien imeyttämiselle uusia rajoja. James C. Scottin mukaan monet nykyiset jokikriisit ovat “iatrogeenisia”: tulvat, eroosio ja lajikato ovat seurausta aiemmista yrityksistä yksinkertaistaa ja kesyttää jokia valtioiden ja talouden tarpeisiin. Padot, tulvavallit ja uomien oikaisut ovat vähentäneet pieniä tulvia, mutta samalla lisänneet harvinaisempien ja tuhoisampien ääri-ilmiöiden riskiä sekä heikentäneet jokien lajikirjoa ja elinvoimaa.10
Vastauksena markkinavetoiseen hallintaan on syntynyt globaalisti ruohonjuuritason liikkeitä, jotka edistävät veden yhteiskäyttöä, ympäristöoikeudenmukaisuutta ja jokien elävöittämistä. Vaihtoehtoiset käytännöt vaihtelevat käyttäjien hallinnoimista jokiverkoista patojen poistamiseen, kalastusstrategioihin, jokiyhteisöjen suojeluun ja jokien oikeuksien puolustamiseen. Paikallinen jokityö voi tuottaa merkittäviä hyötyjä: Mellunkylänpurolla talkoot yhdistävät kalastuksen, luonnonsuojelun ja lähivirkistyksen tavoitteet kirkkaan veden ja vuolaan virran vaalimiseksi.
Avoimet virtavedet ovat joustavia ja sopeutumiskykyisiä verrattuna haavoittuviin, hierarkkisesti hallittuihin infrastruktuureihin. Ne tarjoavat elinympäristöjä ja mahdollistavat yhteisöllisen hallinnan muuttuvissa sääoloissa. Tämä herättää kysymyksen: voisivatko kalliiden teknisten ratkaisujen sijaan virtojen varsilla toimivat monilajiset yhteisöt olla veden hallinnan ytimessä?
Helsingissä Mellunkylänpuron valuma-alue havainnollistaa kaupunkipurojen haavoittuvuutta ja merkitystä. Vuoden 2023 selvityksen mukaan valuma-alue on luokiteltu taantuvaksi kaupunkipuroksi.(13) Vaikka puro on pitkään ollut ihmistoiminnan muokkaama, se muodostaa edelleen tärkeän elinympäristön monille lajeille sekä paikallisille asukkaille lähiluontokohteen. Selvityksen mukaan keskeisiä tavoitteita ovatkin uomaympäristön kunnostus ja uhanalaisen taimenen elinolosuhteiden turvaaminen. Selvitys korostaa, että ilman varhaista ja laadukasta hulevesien hallintaa kaupungistuminen heikentää entisestään puron hydrologiaa, vedenlaatua ja monimuotoisuutta.
Samaan aikaan Mellunkylänpuroa on esitetty siirrettäväksi kokonaan toisaalle. Jo nyt rakentaminen syö jatkuvasti tilaa puron varrelta, vaikka ilmastonmuutoksen voimistuessa puron uoma tarvitsisi pikemminkin enemmän tilaa tulvahuippujen hallintaan ja sadevesien viivytykseen. Mellunmäen kehityksessä korostetaan kaupunkitilan tehokasta käyttöä. Puron uoma halutaan sijoittaa voimalinjan alle rakennuskieltoalueelle, jotta ympäröivät tonttimaat saadaan maksimaalisesti käyttöön. Puron uoman hyödyntämisestä kilpailevat tulevaisuudessa voimalinjan tilan tarpeen lisäksi paikallisten asukkaiden virkistysalueisiin liittyvät tarpeet sekä puroa asuttavien lajien tarpeet. Kun puron uoman rakentamaton alue kapenee muuttuu eri tarpeiden yhteensovittaminen haastavammaksi – jopa mahdottomaksi.