Ilmastonmuutoksen ja luontokadon vaikutukset voimistuvat jatkuvasti niin Suomessa kuin maailmalla. Talvet ovat entistä vähälumisempia, kesät kuivempia ja kuumempia. Pääkaupunkiseudulla erityisesti ympärivuotiset kaatosateet aiheuttavat lisääntyvästi tulvintaa. Tutut lajit ovat kadonneet ympäriltä ja monipuolinen lintujen laulu on hiljentynyt edustaen yhä harvenevaa lajikirjoa. Ilmastonmuutoksen ratkaisevalla vuosikymmenellä paikallisten huoli lähiluonnon heikkenemisestä kasvaa, kun ympärillä tapahtuva kaupunkikehitys myllää alueet uusiksi ja tutut virkistysalueet katoavat. Lähiluonnon merkitys korostuu etenkin esikaupunkialueilla, joihin on muutettu sekä edullisemman asumisen vuoksi mutta myös luonnonläheisyyden houkuttelemana.
Paikallisyhteisöt muodostavat tärkeän sosiaalisen turvaverkon ja ovat osoittaneet kykynsä toimia silloin, kun kaupunkiympäristön laatu heikkenee. Kun hurrikaani Sandy iski New Yorkiin lokakuussa 2012 ja aiheutti laajoja tuhoja, ruohonjuuritason Occupy Sandy -liike järjestäytyi nopeasti ja toimitti apua tehokkaammin kuin monet liittovaltion ja muut institutionaaliset toimijat.
Asukasliikkeiden toimintaa ei ole Suomessa perinteisesti yhdistetty ympäristönsuojeluun, mutta esimerkiksi pääkaupunkiseudulla yleistynyt liikehdintä lähiluonnon puolesta voidaan nähdä ilmastoresilienssiä edistävänä toimintana. Esimerkiksi Jaana Kannisen ja Sanni Sepon teos Huuto kaupunkiluonnon puolesta valottaa paikallisyhteisöjen kamppailua puolustaa lähimetsiään. Sosioekologisessa siirtymässä sosiaalisten läheisyyksien rakentaminen muodostuu yhä tärkeämmäksi.
Nykyään kaupunkilaisliikehdintä on monimuotoista ja tarttuu ongelmiin eri tasoilla: naapurustohankkeista koko kaupunkia koskeviin kysymyksiin, kuten kestävään liikenteeseen, vesihuoltoon, ilmanlaatuun ja elinkelpoisuuteen. Liikkeet ovat yhä järjestäytyneempiä, jakavat tietoa, kehittävät taktiikoita ja muodostavat liittoutumia yliopistojen, kansalaisjärjestöjen ja aluesuunnittelun ammattilaisten kanssa, mikä hämärtää perinteisen kansalaisen ja asiantuntijan välistä rajaa. Lyhyesti sanottuna kansalaiset vaativat oikeutta muokata ympäristöään, mikä on toisenlainen lähestymistapa verrattuna instituutiotasoisiin foorumeihin.
Monipuolisen verkostoitumisen ohella kaupunkien paikallisyhteisöt voidaan nähdä lähiympäristönsä vaalijoina (englanninkielisessä akateemisessa kirjallisuudessa steward), jotka pitävät huolta kaupunkiympäristöstä ja ensikädessä reagoivat muuttuvaan ilmastoon. Kaupungin naapurusto tarjoaa mittakaavan, jossa yhteisöjen koko on sopiva jouhevaan järjestäytymiseen ja yhteistyöhön. Emily Talen kirjoittaa naapurustotason hallinnoimisen olevan tärkeässä roolissa ympäristönsuojelussa, sillä kokonsa puolesta se tarjoaa perustan kestävän kehityksen toimintamalleille, kuten veden säästämiselle, pohjaveden kerryttämiselle, kierrättämiselle, energian säästämiselle ja ruoan tuotannolle.
Osa Mellunmäen aktiiveista on ollut mukana Virho ry:n järjestämissä kunnostustalkoissa Mellunkylänpurolla. Virho on kunnostanut paljolti ihmisen muokkaamaa Mellunkylänpuroa vuodesta 2009 lähtien mahdollistaen aiemmin kadonneen taimenkannan paluun. Kuten monet pohjoiset joet, Mellunkylänpuro on ohjattu uudelleen mikä on vahingoittanut paikallisia ekosysteemejä. Puro on tarjonnut vettä lähialueen asukkaille helleaaltojen aikana tai jokapäiväisiin askareisiin, kuten kasvien kasteluun ja pyykinpesuun.
Mellunkylänpuroa ei tulisi käsitellä irrallisena viivana kartalla, vaan osana riippuvaista ekosysteemiä, johon kuuluvat ihmiset, muut lajit, järvet, lähteet, suot ja sulavat jäätiköt. Puro vaihtelee vuodenajan, jään ja vedenkorkeuden mukaan, muokaten maata ja ympäristöään jatkuvasti. Paikalliset tuntevat puron toiminnan, taimenkannat ja putkivuodot, sekä osaavat havainnoida sääilmiöiden vaikutuksia ympäristöön.
Naapurustojen yhteisöllisyys on keskeistä ilmastonmuutokseen sopeutumisessa ja kestävän resilienssin rakentamisessa. Mellunkylänpuro on esimerkki kohteesta, jossa paikallisyhteisöt ottavat haltuun ja muovaavat omaa lähiympäristöään ankkuroiden identiteettinsä paikkaan. Naapurustojen yhteisöllisyys on avain resilienssin luomiseksi muuttuvassa ilmastossa. Fyysinen työ ja paikallinen tieto tulisi tunnistaa pehmeänä infrastruktuurina teknokraattisten ratkaisujen rinnalla. Näissä verkostoissa piilee keskeinen kapasiteetti yhteiskunnan järjestäytymiselle ja ilmastokriisiin vastaamiselle.