Joka kevät maan alta nousee unohdettuja rohtoja: vihreitä, paksuja putkia, jotka puhkeavat imukuppimaisiin kukintoihin. Petasites, nimesi sen antiikin lääkäri Dioskorides – kreikan leveälieristä hattua tarkoittavasta sanasta petasos – ja suositteli kasvia niin ruoansulatuksen ja astman hoitoon kuin sadehatuksi.
Mellunkylänpuron penkoilla kasvaa etelänruttojuuri (Petasites hybridis), monivuotinen, keväällä kukkiva viljelykarkulainen. Tämän mykerökukkaiskasvin punertavat kukinnot Itä-Helsingin lähiössä kertovat siitä, miten uskomukset muokkaavat maisemaa. Ruttojuuri kantaa muistoa luostareiden yrttitarhoista, ruttolääkäreistä ja uskosta hajujen parantavaan voimaan. Länsi-Aasiasta keskiajalla Eurooppaan munkkien mukana saapunut ruttojuuri levisi Suomeen 1600-luvulta lähtien ja kasvaa nykyään villiintyneenä koko maassa. Sen siemenet kulkevat virtaavan veden mukana, tarinoita kantaen, palauttaen mieleen miasman ja mustan sapen.
Tämä on kertomus karkulaisesta.
Ruttojuuri oli saapunut Turkuun munkkien mukana joitakin vuosikymmeniä aikaisemmin ja sitä oli viljelty Akatemian rohdoskasvitarhassa. Kun Suuren Pohjan Sodan myötä vuoden 1710 syksyllä levinnyt rutto tyhjensi apteekkien varastot, kaupunkilaiset keräsivät ruttojuurta Aurajoen varrelta yrttitarhan villiintyneiltä viljelyksiltä.
Yrtit tarjosivat sekä hoitoa että rituaaleja. Niihin liitettiin vahvoja symbolisia merkityksiä, ja savustaminen lupasi terveyden ohella hengellistä suojaa. Varakkaat turvautuivat suitsukkeisiin ja hajusteisiin, köyhät rikin ja salpietarin katkuun. Suomessa yrttejä käytettiin myös kirkkokasveina ja kansanparannuksessa, jossa luotettiin etenkin katajaan; ruttojuuren pistävää, paisetta muistuttavaa hajua pidettiin merkkinä sen tehosta.
Pahan ilman pelko järjesti kaupungit uudelleen: hautausmaat, sairaalat ja teatterit siirrettiin pois keskustoista, jätteitä alettiin kuljettaa ja viemäreitä rakentaa. Lontoon viemäriverkosto syntyi vuoden 1858 “suuren löyhkän” jälkeen, ja Pariisi avattiin Haussmannin bulevardeilla. Iskulause oli selvä: kaikki haju on sairautta.
Teollistuminen syvensi luokkajakoja: eliitti asui valoisilla bulevardeilla, työväki ahtaissa ja sairaissa kortteleissa. Hygienialiike, moderni kaupunkisuunnittelu ja Le Corbusierin tornit viheralueineen jatkoivat tätä perintöä, jossa ilma, avara tila ja terveys kietoutuivat yhteen. Tässä jatkumossa myös nykyiset kaupungit kantavat yhä mukanaan menneiden pelkojen ja uskomusten jälkiä.
Myöhäiskeskiajalla mielen alakulo sai nimen luostarielämässä, jossa omantunnon ja hengellisen työn uuvuttamat munkit kärsivät surusta ja laiskuudesta. Tätä ”keskipäivän demonia” kutsuttiin acediaksi, melankolian luostarilliseksi esiasteeksi, mutta ilman myöhempiä yhteyksiä nerouteen tai luovaan syvyyteen.1 Renessanssissa vaikutusvaltainen humanistinen filosofi Marsilio Ficino liitti melankolian luovaan nerouteen, ja varhaismodernissa Euroopassa sitä pidettiin sekä kirouksena että lahjana, sairauden ja temperamentin yhdistelmänä. Robert Burton kuvasi sen lähes universaalina tilana, joka sitoi mielen, kehon ja sielun levottomuuteen; melankolia merkitsi neroutta, etuoikeutta ja hurskautta.2
Nykyään melankolia ilmenee hienovaraisemmin, systeemisinä ilmiöinä: tunteet hyödykkeistetään taloudessa, osakemarkkinoilla ja sosiaalisessa mediassa. Kaupungit synnyttävät ahdistusta ja nostalgiaa, ja samat järjestelmät, jotka luovat epävakautta, leimaavat alakulon patologiaksi. Arkkitehtuurissa melankolia näkyy katoavaisuutena ja rappeutumisena: tyhjentyneinä jälkiteollisina kaupunkeina, haalistuneina kyltteinä, murenevina seininä ja romahtavina kattoina. Melankolia asuu ikääntyvän väestön päivittäisissä kamppailuissa, jossa muisto yhteisöllisyydestä vaihtuu huolenpidon puutteeseen. Nämä menetyksen maisemat ovat rakennettu ilmaus yhteiskunnasta, joka elää oman melankoliansa kanssa.
“Kuivatut ja jauheeksi murskatut ja viinissä juodut juuret ovat ylivoimainen lääke ruttoa ja ruttokuumeita vastaan, koska ne nostavat hikeä ja ajavat sydämestä kaiken myrkyllisen ja pahan kuumeen; … Juurien jauhe parantaa kaikki ilkeät, likaiset haavaumat, jos sitä ripotellaan niihin.”6
Vuonna 1673 Suomessa julkaistiin ensimmäinen kasvistoteos, Catalogus plantarum, jonka laati Suomen ensimmäisen yliopiston, vuonna 1640 perustetun Turun Akatemian lehtori Elias Tillandz (1640–1693). Teoksen toinen painos ilmestyi 1683 kuvitetun Icones novae -lisäosan kera ja esitteli 159 Turun seudun kasvia, myös ruttojuuren. Suomessa uskonpuhdistuksen jälkeen tärkeä lääkeopin keskus oli Tillandzin perustama Turun Akatemian 1670-luvulta kaksi vuosikymmentä toiminut yrttitarha, johon kantautui kasvitietoa kauempaa Euroopasta. Akatemian puutarha jäi hoitamatta Elias Tillandzin kuoltua vuonna 1693, ja toiminta elpyi vasta 1700-luvun puolivälissä, kun luonnontutkija Pehr Kalm perusti Akatemialle varsinaisen kasvitieteellisen puutarhan vuonna 1757. Ruttojuuri oli ehtinyt villiintyä ja levisi nyt omia reittejään – tästä kertoo esimerkiksi tarina Aurajoen varrelta kasvia metsästäneistä kaupunkilaisista ruton riehuessa Turussa syksyllä 1710.
1700-luvulla lääkekasvien viljely jatkui pappiloissa ja apteekeissa, ja puutarhanhoito yleistyi säätyläisten piirissä. Tavallisen kansan puutarhaharrastus alkoi vasta 1800-luvun lopulla, jolloin ruttojuurta käytettiin jopa koristekasvina. Vanhoihin pihoihin jäi sitkeitä kasveja – ja niiden mukana ruttojuuri jatkoi vaellustaan uusiin ympäristöihin.
Puro on paikoin putkitettu, suoristettu ja perattu, mikä lisää virtausnopeutta, eroosiota ja virtaamavaihteluita. Rankkasateiden ja lumen sulamisen aikaan se kuljettaa runsaasti kiintoainesta ja ravinteita Vartiokylänlahteen ja edelleen Itämereen. Vartiokylänlahti on kapea ja suojaisa sisälahti, jonka ruovikot ja kaislikot muodostavat rehevöityneen maiseman. Lahden vähäinen veden vaihtuvuus kerää epäpuhtauksia, mutta suojaisuus estää ulkomeren leväkukintojen leviämisen.
Alueella on liikuttu jo pronssikaudella, ja se heijastaa sekä jääkauden jälkeistä luonnonhistoriaa että pitkää kulttuurikerrostumaa. Mellunkylänpuron sekä siihen yhdistyvän Broändanpuron ympäristöissä on metsästetty, kalastettu ja viljelty, ja uomia on muokattu erityisesti 1800-luvun kuivatustöissä ja 1900-luvun putkituksissa.
Ihminen voi toimia vieraslajien tavoin hyödykkeellistämällä monimuotoiset ympäristöt yhden käytön kohteiksi. Samalla, kuten James C. Scott muistuttaa, myös ihmisellä on muiden lajien tapaan oikeus jokiympäristöihin – mutta tämän oikeuden tulisi olla nykyistä kapeampi.8 Ilmastokriisin ja luonnon monimuotoisuuden romahtamisen keskellä vieraslajeista on opittavaa myös Mellunkylänpurolla.
Elokuussa kukinnot ovat kadonneet ja lehdet avautuvat aurinkoa vasten leveinä kuin norsunkorvat. Niiden varjoissa juhlivat etanat. Vuosisatojen aikana ruttojuuri on kulkenut linnojen ja luostareiden yrttitarhoihin, ruton kurittamiin kaupunkeihin ja edelleen Pohjolaan. Kartanoiden ja kotien puutarhoista sen matka on lopulta päätynyt maanmuokkauksen ja virtavesien mukana itähelsinkiläiseen lähiöön.
Vaikka melankolia ja miasma ovat poistuneet lääketieteestä, menneiden uskomusten jäljet näkyvät yhä kaupungeissamme sekä niissä virtaavien purojen varsilla.
- Drew, D. (2019). ‘Between the Angel and the Dog: Dürer’s Melancholy Community’. Teoksessa The Persistence of Melancholia in Arts and Culture. (2019). Toimittanut Bubenik, A. Routledge. Drew kirjoittaa: Keskiaikaisena kulttuurimuodostelmana, Acedia, on nimitys oman pelastuksen aiheuttaman surullisen epätoivon muodolle, jota pidettiin luostariyhteisöissä ammatillisena vaarana, kun uskonnolliset henkilöt, joita ehkä keskipäivän demoni väijytti heidän ollessaan yksin rukoilemassa, antoivat omantuntonsa säätelyn puhtaan hengellisen työn hukuttaa heidät kurjaan pelastuksen mahdottomuuden tai armon saavuttamattomuuden tunteeseen. … Acedia on ammattikohtainen melankolian edeltäjä, mutta sitä ei painoteta nerouden, inspiraation sekä mietiskelevän ja meditatiivisen ajattelun yhteyksillä, jotka pseudo-Aristoteleen ja sitten Ficinon ansiosta lisäsivät liekkiä ja vauhtia mustan sapen kuivaan ja kylmään huumoriin. Acedia aiheuttaa tyrmistyneen, paakkumaisen romahduksen mykäksi alakuloiseksi vaipumiseksi. (s.36).
- Burton, R. (1621). The anatomy of melancholy. Oxford University Press eBooks (s. lxi). https://doi.org/10.1093/oseo/instance.00006619
- Agamben, G. (1992). Stanzas: Word and Phantasm in Western culture. Medical Entomology and Zoology. http://ci.nii.ac.jp/ncid/BA19211027
- Schiesari, J. (1992). The gendering of melancholia. In Cornell University Press eBooks. https://doi.org/10.7591/9781501718373
- Freud, S. (2005). “Mourning and Melancholia”, On Murder, Mourning and Melancholia. Kääntänyt englanniksi Shaun Whiteside. Penguin Books. Alkuperäinen teos ilmestynyt 1917.
- Gerard, J. (1633). The herball: or, Generall historie of plantes. Alkuperäinen teos ilmestynyt 1597. https://www.loc.gov/item/44028884/. Englanninkielinen alkuperäinen kuvaus ruttojuuren käytöstä: ‘The roots dried and beaten to powder and drunke in wine is a soveraigne medicine against the plague and pestilent fevers, because it provoketh sweat and driveth from the heart all venim and evill heate; it killeth worms. The powder of the roots cureth all naughty filthy ulcers, if it be strewed therein.’
- Dixon, L. S. (2009). Privileged Piety: Melancholia and the herbal tradition. Journal of Historians of Netherlandish Art, 1(2).
- Scott, J. C. (2025). In Praise of Floods. Yale University Press. Scott kirjoittaa: …[I]hmisetkin ovat jokien nisäkkäitä, joilla on oma vaatimaton oikeutensa jokivarren elinkeinoon – paitsi jos he muuttavat joen täysin ihmisten tahtoa varten: esimerkiksi navigointikanavaksi, kastelualtaiksi ja -altaiksi, viemäriputkeksi tai vesivoimalaitosten padoiksi. Tämänkaltainen kovapintainen jokien suunnittelu sisältää laajamittaista ruoppausta, patoamista ja oikaisua. Lyhyesti sanottuna se tarkoittaa joen muuttamista kurinalaiseksi, ennustettavaksi, säännellyksi ja yhden hyödykkeen koneeksi. (s. 185-186)